Kasvatustieteen päivillä 2025 myönnetyt palkinnot

Kasvatustieteen päivillä 2025 palkittiin vuoden paras kasvatustieteellinen väitöskirja ja pro gradu -tutkielma sekä myönnettiin Nuoren väitelleen tutkijan artikkelipalkinto, joka jaetaan joka toinen vuosi.

Ohessa tiedot palkinnoista perusteluineen.

Väitöskirjapalkinto 2025

Joanne Peers, Oulun yliopisto: Hydropoetic relational bodies of environmental education research

https://oulurepo.oulu.fi/handle/10024/51533

Joanne Peersin väitös avaa uusia maailmoja kasvatustieteellisessä tutkimuksessa. Väitöskirjatyö on hyvin omaperäinen, sillä siinä rikotaan ihmiskeskeistä maailmaa, uudistetaan tutkimuksentekemisen tapoja ja luodaan valittujen teoreetikkojen kanssa paikantunutta tietoa ainutlaatuisella tavalla. Peers lähtee liikkeelle omista apartheidin ”jäljistään” ja kokemuksistaan koulussa. Hän käyttää tutkimuksessaan kansainvälisen hankkeen aineistoa, jossa tutkittiin pienten lasten oppimista ja leikkiä teknologialla. Samalla Peers kyseenalaistaa kahtiajakoja kuten aikuinen ja lapsi, tai luonto jo kulttuuri, sekä muotoilee uudelleen teorian, menetelmän, käsitteiden merkitystä tutkimuksessa. Peersin metodissa yhdistetään taidetta ja dokumentaatiota, jotka löytyvät työstä QR-kooditettuina.

Väitöskirjan yksi keskeinen juonne on ympäristökasvatuksen ja tutkimuksen uudelleen elävöittäminen. Yksi keskeinen havainto ja väitöskirjassa näkyvä tulos on, että sana ympäristö pitää yliviivata sanasta ympäristökasvatus. Tällä Peers viittaa siihen, että nykytutkimuksen käsitteiden valmiit entiteetit ja kategoriat rajoittavat tutkittavan asian relationaalisuutta. Joanne Peersin kirjoittaminen ja käsitteellistäminen rikkovatkin perinteisen tieteellisen kirjoittamisen rajoja. Hänen mukaansa käsitteet eivät tule kirjoitetun tekstin ulkopuolelta. “The concepts I respond to in this project do not exist outside of this writing and get drawn into it. The concepts are iterative and made through the relations of bodies, writing, chapters, time, memory and space.” (s. 33) Väitöskirjan tekeminen on kutomista ja tulemista yhdessä muiden, kuten koirien tai äidin syövän aiheuttaman surun, kanssa. Sinänsä väitöskirja pysyy loogisesti ja koherentisti Peersin rakentaman teoreettis-metodologisen jatkumossa.

Väitöskirjassa näytetään ja todistetaan omaa argumentaatiota koko työn matkalta: koko väitöskirja on tulosta. Johtopäätöksinä voisimme esittää: ravistellaan tapaamme tehdä tutkimusta! Viedään kasvatustiedettä pois ihmiskeskeisyydestä.

Voittajan kiitokset:

It is with deep gratitude and humility that I receive the Best Doctoral Thesis in Educational Sciences Award for 2025, granted by the Finnish Educational Research Association. I accept this award on behalf of my community in South Africa. Although I wrote this doctorate, the words, dreams, memories, stories, and relations that travel through it have always been more than mine.

I am my mother’s child and my grandmother’s dream and the first in my lineage to hold a PhD. This recognition is not only a personal milestone but a doorway, one that I hope opens wider for the many young children in Africa who will come to understand what is possible when knowledge is rooted in radical care, justice and relationships. My research sought to listen differently, to dream otherwise and attune to the possibilities of a justice-to-come, this moment is a reminder of what this PhD has brought into the world of education and science.

I am deeply thankful to my family, my supervisor, examiners, friends, colleagues, and the FERA community for this honour. May it stand as a reminder that education is always collective work, a weaving of pasts, presents and futures through which we continue to learn how to live, listen, and imagine together.

Pro gradu -tutkielmapalkinto 2025

Sari Degerlund, Tampereen yliopisto: Tapasimme kertomuksessa. Diskurssitutkimus traumasensitiivisen pedagogiikan puhehetkistä varhaiskasvatuksessa Yhdysvalloissa

https://trepo.tuni.fi/handle/10024/162321

Degerlundin tutkimuskohteena on traumasensitiivinen pedagoginen puhe eli kieli, joka rakentaa sosiaalista todellisuutta varhaiskasvatuksen opettajan ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta traumasensitiivisestä pedagogiikasta varhaiskasvatuksessa Suomessa.

Tutkimuksen aihe on ajankohtainen ottaen huomioon globaalit kriisitilanteet. Traumasensitiivistä pedagogiikkaa ei ole juurikaan tutkittu Suomessa, joten tutkielma tuo kiinnostavalla ja syvää perehtymistä osoittavalla tavalla uusia näkökulmia siihen, miten lapsen kokonaisvaltaisen kasvun ja hyvinvoinnin tukemisen periaatteisiin traumasensitiivistä pedagogiikkaa ja kohtaamista voidaan sisällyttää. Aineistona tutkielmassa hyödynnetään vuonna 2023 Yhdysvalloissa julkaistuista tuoreista koulutuskirjoista valittua 22 tapauskertomusta, joissa kuvataan traumasensitiivisen pedagogiikan puhehetkiä varhaiskasvatuksen opettajan ja lapsen välillä varhaiskasvatuksessa. Tutkielma on tasapainoinen kokonaisuus, jossa eri osa-alueet on toteutettu huolella ja vahvalla perehtyneisyydellä.

Taustoituksessa Degerlund kuvaa yksityiskohtaisesti suomalaisen ja yhdysvaltalaisen varhaiskasvatuksen pedagogisen toteutuksen viitekehysten yhteneväisyyksiä ja eroja. Vertailu osoittaa syvää ymmärrystä varhaiskasvatusjärjestelmistä ja niiden ideologisista perusteista.

Teoreettisessa ja käsitteellisessä taustassa avataan erityisesti trauman ja traumatisoitumisen käsitteitä, traumasensitiivisen pedagogiikan perustaa sekä sitä, miten voidaan tukea lapsen hyvinvointia ja resilienssiä varhaislapsuuden kohtaamisissa. Taustoitusta leimaa monipuolinen perehtyneisyys kansainväliseen tutkimukseen ja lähteiden ansiokas käyttö.

Myös metodologinen toteutus on pro gradu -tutkielmaksi erityisen korkeatasoista. Tekijä tarkastelee osaavasti tutkimuksensa tieteenfilosofisia perusteita sekä perustelee monipuolisesti valitsemansa analyyttisen diskurssianalyysin muodon tunnistaen myös muut diskurssianalyysin suuntaukset. Analyysi kuvataan yksityiskohtaisesti ja vakuuttavasti, ja tutkijan roolia pohditaan monipuolisesti. Huomionarvoista on myös se, että tekijä tarkastelee ansiokkaasti ns. luonnollisen aineiston käytön ja keruun eettisiä näkökulmia, kuten tekijänoikeuskysymyksiä.

Tutkimustuloksina esitellään kuusi diskurssia, joista traumasensitiivinen pedagogiikka rakentuu. Analyysin syvyyttä kuvaa se, että tekijä ei jää diskurssien kuvaamisen tasolle vaan hän linkittää nämä diskurssit myös erilaisiin kohtaamisen vaiheisiin: luottamuksen rakentamisen ja lapsen auttamisen vaiheeseen. Tarkastelussa tuodaan esiin, miten traumasensitiivisen pedagogisen puheen avulla esimerkiksi leikkitilanteeseen liitettynä opettaja voi luoda lapselle turvallisen tilan käsitellä traumaattisia kokemuksia.

Tutkimusta leimaa sensitiivinen ote ja lapsen edun tavoittelu ensisijaisena varhaiskasvattajan toimintaa ohjaavana päämääränä. Diskurssianalyysin valinta tutkimusotteeksi on onnistunut, sillä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tuotetun kielen eli puheen analysoinnilla tekijä pystyi nostamaan esiin ne traumasensitiivisen pedagogiikan rakenteelliset tekijät, jotka rakentavat lapsen ja aikuisen välistä yhteistä todellisuutta.

Tutkimus tuo tärkeää uutta tietoa lapsen sensitiiviseen kohtaamiseen pedagogisesti niin isojen kuin pienempien traumojen jälkeen. Tekijä huomauttaakin oivaltavasti, että lapsen kokemusmaailmaan peilaten aikuisen ei ole aina helppoa tunnistaa, mikä on traumaattista ja mikä ei.

Tutkielmassa esitetyt havainnot ja pedagoginen tarkastelu eivät rajoitu vain varhaiskasvatukseen vaan ovat hyödynnettävissä ja sovellettavissa kaikenikäisten kasvatustoiminnassa ja tukemisessa. Degerlundin pro gradu -tutkielma muistuttaa, että kestävää tulevaisuutta rakennetaan luottamusta ja toivoa tukevissa kohtaamisissa, joissa juuri kasvattajilla on merkittävä rooli.

Voittajan kiitokset:

Tervehdys kaikille sinne Rovaniemelle! Harmikseni en päässyt osallistumaan mukaan tämän vuoden Kasvatustieteen päiville, mutta haluan kiittää Suomen kasvatustieteellistä seuraa tästä merkittävästä kunnianosoituksesta pro gradu – tutkielmaani kohtaan. Kuten Graduni nimi ”Tapasimme Kertomuksessa; Diskurssitutkimus traumasensitiivisen pedagogiikan puhehetkistä varhaiskasvatuksessa Yhdysvalloissa”, kantaa ajatusta siitä, että hetket, jolloin kohtaamme lapsen sanallisesti tai sanattomasti voivat parhaassa tapauksessa mahdollistaa lapselle hänen elämänsä myönteisen alun. Olen joutunut itse elämään elämääni kantaen kompleksisen trauman jälkiä, joita olen päässyt parantamaan vasta aikuisuudessa. Tämä on pitkä ja vaivalloinen tie. Asian ei tarvitse olla jokaisen lapsen kohdalla näin. Trauman aiheuttamaan jälkeen on mahdollista puuttua jo varhaisessa vaiheessa varhaiskasvatuksessa, gradussani tutkimani traumasensitiivisen pedagogisen puheen avulla.

Tämä pro gradu -tutkielma oli tieteellinen puheenvuoro ja kannanotto sekä diskurssitutkimus siitä, miten traumasensitiivinen pedagoginen puhe eli kieli rakentaa sosiaalista todellisuutta varhaiskasvatuksen opettajan ja 3–5-vuotiaan lapsen välillä Yhdysvalloissa. Tutkimuksen ytimessä puhuu lapsi, joka tulee nähdyksi ja kuulluksi turvallisen aikuisen kohtaamana varhaiskasvatuksessa hetkessä, jossa on läsnä trauman aiheuttama pelko. Tutkielman tulosten osoittamana traumasensitiivisen pedagogiikan ytimessä onkin luottamuksen rakentaminen, johon voidaan päästä etenemällä sensitiivisesti lapsen ehdoilla sekä kunnioittamalla hänen rajojaan.

Pro gradu -tutkielmani avulla haluan edistää valtakunnallisesti tietoisuutta siitä, mitä on trauma ja traumatisoituminen. Lisäksi miten se vaikuttaa lapseen, hänen kasvuunsa ja kehitykseen sekä miten me aikuiset voimme olla edistämässä sen kauaskantoisten vaikutusten ehkäisemisessä traumasensitiivisen pedagogisen puheen avulla varhaiskasvatuksessa Suomessa. Toivon koko sydämestäni, että juuri sinä muistat olla se turvallinen aikuinen lapselle, jonka näet kokevan turvattomuutta. Itse haluan kiittää minun matkaani tukeneita turvallisia aikuisia Traumapsykoterapeuttiani Päivi Lehtoa, pro gradu -tutkielman ohjaajaani Susanna Itäkareeta, rakkaita ystäviäni Simo Inkistä, Veera Tossavaista sekä Hanna Grönholmia. Kiitos! Ja kiitos vielä tästä merkittävästä näkyvyydestä, jonka työni saa tämän palkinnon myötä ja tuo trauman näkyväksi yhteiskunnassamme. Kiitos!

Nuoren väitelleen tutkijan artikkelipalkinto

Sara Juvonen, Itä-Suomen yliopisto

palkittava artikkeli: Juvonen, Huilla, Kosunen, Thrupp & Toom (2024). Conceptualizing socialization, qualification, and subjectification as purposes of education.

https://onlinelibrary.wiley.com/doi/full/10.1111/edth.12652

Tänä vuonna arvioitavana oli kolme erinomaista artikkelia nuorilta tutkijoilta. Artikkelit on kaikki julkaistu erittäin arvostetuissa alan tiedelehdissä, ne tarttuvat tärkeisiin teemoihin ja ovat metodisesti vakuuttavia. Kaikkien kolmen artikkelin voisi sanoa edustavan paitsi alan nuorten tutkijoiden, myös suomalaisen kasvatustieteen huippua. Näiden artikkelien perusteella alan tulevaisuus näyttää hyvin valoisalta.

Tutkimus ja artikkeli tuottavat selkeän kontribuution kasvatus- ja koulutusalan teoreettiseen tutkimukseen ja teorian kehittämiseen. Artikkeli on omaperäinen ja rohkea puheenvuoro, joka asettaa kasvatustieteellisen teorian, kansallisen koulutuksen ohjauksen (OPS) ja koulujen todellisuuden erittäin mielenkiintoiseen vuoropuheluun keskenään. Työ on Gert Biestan koulutuksen tarkoitukseen liittyvän teorian empiirinen sovellus ja teorian edelleen kehittelyä. Teoriaa peilataan – ja myös haastetaan – hyödyntäen etnografista aineistoa kahdesta suomalaisesta koulusta. Tämä on metodisena ratkaisuna vaativa, mutta siinä onnistutaan hyvin. Työ osoittaa tieteellistä uskallusta ja on poikkeuksellisen kunnianhimoinen nuorelle tutkijalle.

Juvosen ja kumppaneiden tutkimus tuottaa selkeästi uutta tietoa ja näkökulmaa, ja rakentaa näin osaltaan kasvatustieteen teoriapohjaa. Tällainen vahvasti teoriasta lähtevä ja sitä testaava tutkimus on ajankohtaista ja tärkeää, jotta kasvatustieteen nopean metodisen kehityksen rinnalla myös kasvatustieteen teoria kehittyy. Tämä on tieteenalan kehittymisen edellytys.

Voittajan kiitokset (linkki kiitosvideoon ja kirjallisena alla):

https://www.youtube.com/watch?v=BpqGBRsckXs

Valtavan paljon kiitoksia Suomen kasvatustieteelliselle seuralle koko kirjoittajaporukan puolesta tästä tunnustuksesta. Olen tästä todella iloinen ja yllättynyt. 

Tämän artikkelin tarinahan alkoi jo vuonna 2018, melko tavanomaisesta taukokeskustelusta, jossa Heidi Huillan kanssa pohdimme kirjoitustöiden lomassa etnografisia muistiinpanojamme. Vertailimme havaintojamme siitä näkökulmasta, mitä meidän kenttäkoulujemme opettajat vaikuttivat oikeastaan olevan työssään tekemässä ja minkälaiset päämäärät korostuivat luokkahuoneissa. Ajattelimme, että olisi varmaan hyvä analysoida asiaa syvällisemmin. 

Teoreettiseksi lähtökohdaksi yksi kanssakirjoittajista, Auli Toom, ehdotti kokeilla Gert Biestan lähestymistapaa jaotella koulutuksen tarkoitusta kolmeen ulottuvuuteen. Tämä käsitteellistys on sittemmin kasvattanut suosiotaan myös suomalaisella kasvatustieteen kentällä, ehkä siksi, että se tavoittaa jotain tärkeää, jonka me kasvatuksen parissa työskentelevät tunnistamme. Koko pitkän prosessin aikana sain ajatella yhdessä Heidin ja Aulin lisäksi myös muiden upeiden kanssakirjoittajien, Sonja Kosusen ja Martin Thruppin kanssa, joka monien suruksi ei ehtinyt enää nähdä artikkelia painettuna, ja jonka muistolle artikkeli on omistettu.

Yhdistämällä etnografista havainnointiaineistoa ja teoriaa onnistuimme sanallistamaan sitä koulujen arjen kompleksisuutta, jossa opettajat päivittäin tekevät kasvatuksellisia valintojaan. Tähän ajatustyöhön käytetty aika tuotti lopulta teoreettisen esityksen siitä, miten mittaamista korostava ajattelutapa tai työkalut eivät sovellu välttämättä muihin koulutuksen päämääriin, ja mitä seurauksia voi olla, mikäli mitattavat kvalifikaatiot määrittävät kaikkea koulutusta. 

Artikkeli kulki pitkään väitöskirjani sivuprojektina, mutta kysymykset siitä, mikä on koulun tehtävä ja opettajien rooli yhteiskunnassa veivät lopulta koko väitöskirjan mukanaan. Aiheen parissa vietetty aika on ohjannut omia tutkimuksellisia kiinnostuksen kohteitani ratkaisevasti. Tästä näkökulmasta haluan tässä yhteydessä korostaa kahta asiaa: yhdessä ajattelua ja aikaa. Ilman näitä kahta asiaa monet ajatukset olisivat jääneet ajattelematta, eikä tätäkään artikkelia luultavasti olisi. 

Monet akateemiset työyhteisöt eivät ole löytäneet takaisin koronapandemiaa edeltäneeseen aikaan, jossa kasvokkaiset kahvi- ja lounastapaamiset, ja tietyllä tavalla päämäärättömät keskustelut työpöydän kulmalla olivat arkipäivää. Toinen keskeinen ainesosa, aika, vaikuttaa olevan sitäkin harvinaisempaa herkkua: tarve tuottaa julkaisuja paljon ja tehokkaasti vie mahdollisuuksia pysähtyä ja kehittää jotain teoreettisesti ja käsitteellisesti uutta, vaikka lopulta juuri se on usein tämän työn suola.

On hienoa, että keskustelu koulutuksen tarkoituksesta aina varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen käy tämän päivän kasvatustieteellisellä kentällä vilkkaana. Paitsi päämääristä, meidän olisi kuitenkin hyvä keskustella enemmän myös siitä, miten noihin päämääriin päästään, ja vievätkö käyttämämme työkalut meitä, esimerkiksi korkeakoulutuksen kentällä, aidosti haluamaamme suuntaan. Julkaisumetriikka, rahoitusmallit ja nopeat tekoälytiivistelmät eivät luultavasti ole syvällisen ajattelun työkaluja. Sen sijaan yhteisö ja aika saattavat olla.

Toivon että Kasvatustieteen päivät ovat tänäkin vuonna olleet täynnä ennakoimattomia kohtaamisia ja uusia ajatuksia, joista on hyvä jatkaa eteenpäin yhdessä. Kiitos vielä koko kirjoittajaporukan puolesta valtavasti Suomen kasvatustieteelliselle seuralle tästä upeasta tunnustuksesta, ja nähdään ensi vuonna!